Maaseutuliikuntaa kaupunkilaisittain

Kun ympäristö on rauhallinen ja mieltä virkistävä maaseutu, niin jopa meikäläinen, vannoutunut liikunnan vastustaja, saattaa saada kohtauksen, joka menee ohi ainoastaan sopivalla määrällä liikuntaa(mielellään kevyttä). Kohdallani tuo sopiva määrä tulee aika helposti saavutetuksi, mikäli mittarina on sykkeen nousu.

Kun keuhkot tuppaa saamaan vieroitusoireita tervanikotiinisavusta jo varttitunnin jälkeen, ei tarvita kummoista raitisilmarasitusta, joka ihmeesti saa hengityksen kiihtymään. Lihaksetkin rasittuvat alta aikayksikön, kun ainoat liikuntamuodot ovat lajinlisääntymisliikunta(äärimmäisen harvoin), hauiksen pumppaaminen jääkaapin ovella(usein) ja "moottorisahan nykiminen" vessanpöntön vetimellä(jatkuvasti). Puntinnostoon riittää mainiosti omat housut.

Kuitenkin näin lomalla saimme Pekan kanssa viirauksen, että nyt pitää lähteä lenkille. Lenkkeilymaastoksi valitsimme Puolangalla olevan Hepokönkään. Onhan kyseessä sentään yksi Suomen hienoimmista nähtävyyksistä, joten puitteet ovat kunnossa, kun teemme meille niin harvinaisen luontoliikuntalenkin.

Siis eikun toimeen ja hopihopi-vauhtia Hepokönkäälle. Koska kummankin edellisestä käynnistä mainitulla paikalla oli jo aikaa, oli hienoa katsella Suomen korkeinta luonnonvaraista putousta. Kun vielä tilanteeseen liittyi ah niin tärkeää elinikää pidentävää kuntoliikuntaa, päivä oli täydellinen. Kun elokuun helteisenä päivänä rämpii keskellä suomalaista kuusikkoa viileän veden virtaamista seuraten vailla mahdollisuutta viilennystä toteuttaa, niin mikäs sen hienompaa. Eihän siinä ihan hapoille mennyt. Hyviä pitkospuita pitkin lampsimme 1,5 kilometriä pullo hevijaffaa mukana, mutta liikuntaa mikä liikuntaa.

Ja se kaupunkilaisefektikin toteutui. Autoilimme nimittäin päiväseltään kesäpaikaltani 150 kilsaa mutkin saadaksemme toteuttaa tämän pakkomielteisen liikunnanhimokohtauksemme. Nih.

Jaa